1000 kilometriä kolmepyöräisen satulassa vaikeavammaisten yksinäisyyden vähentämiseksi

Kirjoitettu: 24.6.2015, Webmaster

Asiantuntijaryhmämme uusi jäsen, Petri Virolainen, kertoo blogikirjoituksessaan kesäkuisesta pyörämatkastaan Keravalta Ouluun. Hän pyöräili vaikeavammaisten ihmisten yksinäisyyden vähentämiseksi ja kertoakseen ystävyyden tärkeydestä.

Maanantaina 1.6.2015 klo 6 aamulla alkoi fillarireissuni Keravalta kohti Oulua. Tällä pitkällä reissullani oli aivan erityinen tarkoitus, koska halusin kiinnittää huomiota vaikeavammaisten yksinäisyyteen. 10-uutisten tiimi oli mukanani alkumatkasta kuvaamassa ensimmäisen etappini Keravalta Hyvinkäälle Tukena Oy:n Lounatuulen palvelukotiin, jossa tapasin ystäväni Juuso Pekkarisen. (kuva 1.)

Lounatuulesta matkani jatkui kohti Hämeenlinnaa, jossa yövyin Sokos Hotel Vaakunassa. Hotellinjohtaja oli varannut käyttööni luentosalin, jossa pääsin kertomaan hotellivieraille tästä Oulun reissustani sekä sen, että vaikeavammaisetkin tarvitsevat ystäviä. Esitelmäni lopuksi kysyin yleisöltä, moniko olisi valmis ottamaan vaikeavammaisia - myös puhekyvyttömiä - ystävikseen. Käsiä nousi sen verran paljon, että en todellakaan tullut Vaakunaan turhaan.

Tiistaina 2.6.2015 oli reissun ainoa etappi, jolloin kolmepyöräisen Helkama E-Triken pyörät eivät koskettaneet kuumaa asfalttia. Suomen Hopealinja Oy tarjosi minulle isoa tietä mukavamman matkan Hämeenlinnasta Tampereelle. Laivamatkallakin pääsin kertomaan tästä tempauksesta, kuten Vaakunassakin. Tuollakin sain huomata, että vaikeavammaisilla olisi toivoa saada ystäviä. Muutama matkustaja sanoi minulle, ettei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa ennen kuin tapasivat minut, ja pari possukaveriani, Villen ja Nassen. (kuva 2.)

Matkallani vierailin monissa päivätoimintayksiköissä ja asumispalveluyksiköissä. Tampereelta polkaisin 3.6.2015 ensin Hempankaareen Nokialle ja matkalla sinne vierailin myös Sofiakylässä. Takaisin Tampereelle palattuani vierailn päivätoimintayksikkö Sinikellossa, josta jatkoin Pappilanpuistoon. Sieltä pyyhkäisin Joukontaloon Hervantaan, jossa asiantuntijaryhmämme jäsen Tommi jo minua odottelikin.

Tampereen ja Oulun välisillä etapeillani vierailin kymmenissä päivätoiminta- ja asumispalveluyksiköissä. Kaikkialla sain kuulla, ettei vaikeavammaisilla ole ystäviä ollut, enen kuin he saivat Oulun matkalaisesta sen ensimmäisen ystävänsä. Lisää ystäviä heille on toivottavasti tulossa, koska jokaisesta paikasta soitettiin välittömästi paikallislehden toimitukseen, josta tultiin muutaman minuutin kuluttua tekemään juttua tästä Ystävyyden Pyöräilystäni.

Päätösetapillani Raahe-Oulu poikkesin Karentia Oy:n Siikajoen Karinkannan kylässä sijaitsevaan palvelukotiin, jossa pääsin istuttamaan Ystävyyden Puun (kuva 3.). Tälläkään etapilla ei tarvinnut käydä baarissa syömässä, koska Karentialaiset tarjosivat minulle ruokaa. Täällä kuten kaikissa paikoissa puhevammaiset kommunikaattoreillaan kyselivät, koska tulen uudelleen nyt kun ystävyyden ilosanoma vihdoinkin oli saapunut Karinkantaankin.

Launtaina 13.6.2015 klo 11 oli vuorossa reissun virallinen loppuhuipennus, kun kurvasin Toripolliisin luokse. Siellä minua oli vastassa Mtv:n kuvaaja, sekä monia muita. Fiskarssista asti oli vaikeavammainen Mikko tullut äitinsä kanssa minua vastaan torille (kuva 4.). Toripolliisilla pidetyn tilaisuuden jälkeen oli Kaupunginteatterin luona Pyörät Pyörimään tapahtuma, jossa annoin kaikkien halukkaiden kokeilla E-Trikella ajamista. Seuraavaksi siirryin Torinrantaan, josta pääsin Oulu Linesin Alexanda-laivalle risteilylle. Tuonkin matkan aikana pääsin kertomaan matkustajille tästä tempauksestani ja taas kerran käsiä nousi sen merkiksi, että vaikeavammaisetkin olisivat saamassa ystäviä.

Sunnuntaina polkaisin Caritas-säätiön Kapellimestarinkadun yksikköön ja tapasin kaikki Oululaiset ystäväni - myös heidät, jotka eivät sairastelusta johtuvan äkillisen henkilöstöpulan vuoksi päässeet torille minua vastaan (kuva 5.). Kuvassa vasemmalla E-Triken takana Merikosken SPT-salibandyjoukkueessa pelaava Heikki Haapalainen, joka oli vanhempiensa kanssa minua vastassa myös Toripolliisin vieressä. Etuoikealla Jukka-Pekka-leinonen, jolle lähetin paketillisen Big Brother-fanituotteita kauden 2014 jälkeen. Molempiin poikiin olin tutustunut Facebookissa Oulun reissua suunnitellessani.

Hieman taustaa tälle Oulun reissulleni

Tiedän omasta kokemuksesta miltä tuntuu, kun ei ystäviä ole. Ei ainuttakaan 30 ensimmäisen ikävuoteni aikana. Todella masentavaa oli katsoa vain vierestä, kun ovikello pirinällään kertoi muille, että taas tulee iso joukko ystäviä kylään.

Äitini palkkasi minulle tukihenkilönkin, että olisin saanut edes hieman helpotusta yksinäisyyteeni. Niin luulimme, mutta tuo "tukihenkilö" tuottikin minulle vain pettymyksen toisensa jälkeen. Kerta toisensa jälkeen aina kun odotin elokuvissa käyntiä tai vastaavaa, ovikellon sijaan soikin vain puhelin ja kaikenlaisiin tekosyihin vedoten tuo hyväkäs perui kaikki odottamani tapaamiset ja luuli voivansa kuitata vain helpot rahat. "Ei onnistu!", päätimme äitini kanssa ja monoa tuli tuollaiselle petturille kymmenen tuottamansa pettymyksen jälkeen.

Onneksi 24.4.1982 saksalainen Nicole oli noussut Englannin Harrogatessa Euroviisuareenalle kitaroineen laulamaan Ralph Siegelin ja Berndt Meinungerin käsialaa olevan "Ein bisschen frieden", jolla saksa Euroviisut sitten voittikin. Myöhemmin samana vuonna Katri Helena levytti tuon suomeksi nimellä "Vain hieman rauhaa".

Isäni oli tuolloin kaupassa töissä, jonka musiikkiosastolta hän toi minulle Nicolen ja Katri Helenan kasetit. Niitä kuunnellessani mankan kaiutinkartiot ja transistorit hehkuivat punaisina aina ovikellon kerrottua taas kerran toisille, että "Ystäviä tulee, nyt elokuviin!".

Turhaan eivät Ralph, Berndt, Nicole ja Katri Helena tuota viisuaan tehneet. Sitä kuuntelemalla jaksoin uskoa siihen, että jonakin päivänä olisi ystävä minullakin. Vuonna 2005 pitkäaikainen odotukseni palkittiin. Olin juuri saanut ensimmäisen kolmepyöräiseni ja neitsytmatkani suuntautui kehitysvammaisten kerhoon, jossa 30-vuotinen yksinäisyyteni vihdoinkin päättyi.

Ensimmäisen ystäväni etu- ja sukunimi oli nimittäin peräkkäisissä katukylteissä. Tietenkin kuuntelin Katri Helenan CD:ltä tuota "Vain hieman rauhaa"-biisiä kerhoa kohti ajellessani. Ensin ajoin Jaakkolantietä, jolta käännyin Inkiläntielle.

Kerhossa todellakin tapasin vaikevammaisen Jaakko Inkilän, joka tarttui minua kädestä, ja nyt tiesin, että raskas 30-vuotinen ajanjakso olisi enää muisto vain. Jaakollakaan ei ollut ystäviä ennen tätä hetkeä. Hänellekin vanhempansa olivat ostaneet Nicolet ja Katri Helenat.

Siitä lähtien olemme käyneet yhdessä keilaamassa, konserteissa, elokuvissa ym. Kerran kesässä olemme tehneet yhteisen mökkireissun vanhempiensa omistamalle mökille. Oulun reissuni jälkeen oli aika taas kerran suunnata mökille. Tällä kertaa poksauttelimme Jaakon ja vanhempiensa kanssa kuplajuomapullon auki juhlistaaksemme onnistunutta Oulun reissuani. sekä 10-vuotista ystävyyttämme. Mökin pihalla kasvaa myöskin Ystävyyden Puu, jonka sinne istutimme ennen kotimatkaa. (kuva 6.)

10 vuotta olen vieraillut säännöllisesti Jaakon ja monen muunkin vaikeavammaisen luona.

Terveisin
Petri

 

Kuvia

Kommentoi

Osallistu keskusteluun, ota kantaa ja kerro ajatuksesi!

Täytäthän kaikki kentät. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.