Turvallinen aikuinen

Perhelomittaja Seppo Hyrynkangas on työssään nähnyt pikkuruisen Liisa Tuomisen varttuvan omassa kodissaan asuvaksi aikuiseksi. Lomittajana hän kulki vuosia myös Tuomisen perheen vanhempien rinnalla.

Seppo Hyrynkankaan ja Liisa Tuomisen kohtaaminen kymmenen vuoden tauon jälkeen on lämmin ja iloinen. Sepon työ Kehitysvammaisten Palvelusäätiön perhelomittajana on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta. Kun Seppo meni ensimmäisen kerran Tuomisille lomittamaan, Liisa oli alle kymmenvuotias, Lasse-veli viisi vuotta vanhempi.

– Liisan ja Sepon kemiat toimivat heti, enkä olisi jättänytkään häntä toisenlaisen ihmisen kanssa, äiti Hannele Tuominen kertoo. – Seppo oli ensimmäinen vieras ihminen, joka tuli meidän huusholliin lapsia hoitamaan. Hän katsoi heidän peräänsä ja teki ruoat. En kantanut heidän pärjäämisestään mitään murhetta.

Aloittaessaan perhelomittajana Seppo Hyrynkangas oli yksin asuva nuori poikamies. Sitten tuli perhe, jossa on nyt 16- ja 18-vuotiaat lapset. Isyys ja oma perhe ovat vaikuttaneet työhön. – Opin ymmärtämään paremmin perheiden erilaisia tapoja, ja olen ottanut perheiltä oppia, jos olen nähnyt jonkin hyvän kasvatustavan.

Seppo pitää työssään tärkeimpänä perheen jaksamisen ja vanhempien parisuhteen tukemista. Lapsille hän haluaa olla turvallinen ja rauhallinen aikuinen sillä aikaa, kun heidän vanhempansa ovat poissa.

– Toivon aina, että lapset muistaisivat yhdessäolomme hyvänä kokemuksena. Olen huomannut, että lasten hyvinvointi ja turvallisuudentunne vahvistuvat paljon, kun heille asetetaan rajat ja säännöt.

Kun Seppo ja Hannele pohtivat perhelomittajien ja vanhempien suhdetta, toimivan yhteistyön perustaksi nousee hyvä vuorovaikutus. – Olennaista on rehellisyys puolin ja toisin, sekä se, että vanhemmat ja työntekijät puhuvat samaa kieltä samoista asioista, he sanovat. Lisäksi asiat olisi hyvä sopia selvästi ja suoraan vanhempien kanssa.

– Lapset kyllä selostavat perhelomittajalle, miten äiti tai isä jonkin asian tekee ja vastaavasti vanhemmille, mitä lomittaja on tehnyt. Tärkeintä olisi, että vanhemmat ja perhelomittaja ovat keskenään sopineet, miten toimitaan, ja pitävät siitä kiinni, Hannele sanoo.

Hänen mielestään Seppo ja muut perhelomittajat tekevät arvokasta työtä. Hän arvelee, että ellei Liisa kymmenisen vuotta sitten olisi muuttanut lapsuudenkodista Hopeanuolen palvelukotiin, perhelomitus jatkuisi hänenkin perheessään.

– Palvelu on tärkeä monille perheille, joissa on erityislapsi, hän sanoo. Siksi hän toivoo, että perhelomituksesta kertominen kehitysvammaisten lasten perheille olisi itsestäänselvyys jokaisessa kunnassa.

Teksti: Tuula Puranen
Kuvat: Antti Ekola