Leena Pussinen on poissa

Kirjoitettu: 16.5.2017, Petteri Kukkaniemi

Aurinkoisena Äitienpäivän aamuna sain suru-uutisen Pohjois-Karjalasta. Leena Pussinen oli kuollut sunnuntaiaamuna äkillisesti parin päivän sairaalassa olon jälkeen.

Leena oli syntynyt Värtsilässä vuonna 1940. Värtsilä oli tuolloin osa Suomea, mutta jäi jatkosodan päättymisen jälkeen osaksi Neuvostoliittoa. Leenan perhe muutti sotaa ja sodan seurauksia pakoon Savoon, Juurikkalaan.

Sotaa pakoon siirtyi myös Sortavalasta Vaalijalan keskuslaitos Pieksämäelle. Vaalijalaan muutti Leena  1950-luvun alussa. Vaalijalasta tuli Leenan koti kahdeksikymmeneksi vuodeksi.  Erityisesti sieltä jäi Leenan mieleen eläimet, joita hän pääsi katsomaan ja ihailemaan, kenties koskettamaankin. Rippikoulu oli myöskin ollut opinhaluiselle Leenalle mieleenpainuva ja merkittävä tapahtuma.

1960-luvulla valtioneuvoston päätöksellä ryhdyttiin rakentamaan keskuslaitoksia eri maakuntiin. Liperiin oli päätetty osana tätä rakentaa Pohjois-Karjalan keskuslaitos, Honkalampi. Honkalammen uusiin tiloihin Leena muutti 1970-luvun alussa. Ja siellä oli Leenan koti toiset kaksikymmentä vuotta.

Honkalammen vaiheeseen tuli Leenan elämässä tärkeä ja merkityksellinen tapahtuma. Leena sai ensimmäisen sähköpyöränsä, joka laajensi hänen itsenäistä elämänpiiriä suurella tavalla. Leenan omin sanoin: -” Olin onnellinen, kun itse pääsin liikkumaan…minä vain ajoin ja ajoin.”

Tapasin Leenan viimeisen kerran viime syksynä Menninkäisen palvelukodin 25-vuotisjuhlaseminaarin yhteydessä.  Seinaarissa pitämässään puheenvuorossa Leena kertoi myös, että  Honkalammen vuosilta päällimmäisinä muistoina olivat työt ja harrastukset. Erityisen voimakkaasti Leenaan vaikutti Lehtimäen Opistolla opiskelun merkeissä vietetty talvi 1990. Hän iloitsi siitä, kun sai oppia uusia asioita ja tehdä oman luokan kanssa matkan Turkkiin.

Kehitysvammaisten Tukiliitto päätti Imatran liittokokouksessa vuonna 1988 ryhtyä rakentamaan palvelukotiohjelmaa. Sen keskeisenä sisältönä oli tehdä yksi palvelukoti keskuslaitosta ylläpitävän erityishuoltopiirin alueelle. Tämän ohjelman ensimmäinen palvelukoti oli Menninkäisen palvelukoti Kontiolahden kunnan Lehmossa. Menninkäinen valmistui vuonna 1991.

Leena oli ensimmäisiä Menninkäisen palvelukodin alkuperäisiä asukkaita. Hän oli rohkeasti päättänyt lähteä kohti uutta elämänvaihetta. Asumaan ja elämään ensimmäisessä, omassa asunnossa, omassa kodissa tavallisessa lähiyhteisössä. Menninkäisen rakentamisen aikainen Honkalammen johtaja Markku Niemelä muisteli minulle Menninkäisen 20-vuotisjuhlissa, että Leena ajeli aina johdon käytävillä uudella sähköpyörätuolillaan ja kertoi hänelle iloisesti hymyillen, että hän saa uuden kodin Lehmosta, jonne muuttaa. Tänä päivänä ymmärrän, että Leena todella ajoi ja ajoi noita Honkalammen johdon käytäviä. Lehtimäen Opistossa vietetty vuosi oli laajentanut maailmankuvaa ja antanut rohkeutta vielä uuteen elämänvaiheeseen yli 50-vuotiaana.

Tukiliiton palvelukotiohjelmaan kuului alusta lähtien pehmeä muuttovalmennus, johon Leena myös osallistui. Siihen kuului kiinteästi palvelukodin peruskiven muuraus ja harjannostajaiset, joissa Leena oli myös mukana. Menninkäisen palvelukodin asumispalveluohjaaja Tanja Seeslahti kysyi Leenalta edellä mainitussa seminaarissa miksi hän halusi  muuttaa uuteen tuntemattomaan? Leena vastasi kaipaavansa uusia asioita. Hän halusin oman  kodin. Kodin, jossa  sai olla omassa olossa, rauhassa. Sai katsella omaa televisiota, kuunnella omaa radiota.

Leena nautti omasta kodistaan ja siitä, että hänellä oli oma keittiö, pyykin pesukone wc:n nurkassa ja vaatteet hänen halumassa järjestyksessä vaatekaapissa.
Leena teki monia matkoja, ”reissuja” kuten hän sanoi Menninkäisen palvelukodissa asuessaan. Viime syksynä  hän teki reissun Kuopioon Rauhanlahteen, tanssimaan ja ostoksille. Tuolta reissulta mieleenpainuva ja mielenkiintoinen hetki oli laulaja Anne Mattilan tervehdys ja se että, artisti tuli jälkeenpäin juttelemaan hänen ja reissutoverien kanssa.

Leenan tärkeimpiä tehtäviä Menninkäisen palvelukodissa oli perehdyttää työntekijät, sijaiset, ja opiskelijat. Sen hän tekikin hyvin. Kukaan toinenhan ei osaa tehdä sitä yhtä hyvin kuin Leena itse. Hän oli oman itsensä asiantuntija. Leena oli myös vaativa perehdyttäjä. Ihan kuka tahansa ei saanut avustaa häntä ilman perehdytystä ja sen pohjalta tapahtuvaa hyväksyntää.  Leenan oli myös taitava käsistään. Ahkerissa käsissä valmistui monia tyynyliinoja ja pyyhkeitä. Leena ajoi loppuun asti omaa sähköpyörätuoliaan.

Pettymyksiäkin Leenan elämässä oli ollut ja kyyneleet kertoivat että niitä on. Niitä Leenan oli vaikea pukea sanoiksi. Ja osa Leenan toiveista oli sellaisia, joista hän itsekin tiesi, etteivät ne voi toteutua. Menninkäisen seminaarissa Leena kertoi suurena haaveenansa olleen opettajan ammatti. Hän ei siihen koskaan valmistunut, mutta siitä unelmoi. Leena oli ollut mukana Menninkäisen asukkaiden valokuva- ja unelmaopintopiirissä mukana, jossa valokuvan keinoin kerrottiin näistä haaveista. Tuossa opintopiirissä Leenasta otettiin valokuvia, joissa hän kuvitteellisesti toimi opettajana.

Pienistä ja suuristakin pettymyksistä huolimatta Leena omisti positiivisen ja optimistisen elämänasenteen. Leena osasi olla kiitollinen pienistäkin asioista. Hänen ystävät ja naapurit antoivat Leenalle lempinimiksi Leenuliini ja pikkulintu. Ne kuvastavat hienolla tavalla Leenan elämänasennetta.

Itse tutustuin Leenaan tultuani Kehitysvammaisten Palvelusäätiöön työhön syksyllä 1997. Vuoden 2001 alussa päätin, että minun pitää perehtyä tarkemmin palvelukodin elämään, toimintaan ja työhön. Olin avustajana yhden kesäkuisen viikon Menninkäisen palvelukodissa. Nuorin tyttäreni oli mukanani Menninkäisen ikkunoita pesemässä tonnin kesätyöntekijänä ja hän auttoi siivouksessa. Juttelin paljon tämän viikon aikana Leenan kanssa. Niistä hetkistä alkoi Leenan taholta säännöllinen yhteydenpito minuun päin. Hän lähetti minulle joulu- ja Ystävänpäivän kortteja sekä tervehdyksiä matkoiltaan. Yritin vastata niihin ja lähettää myös omilta matkoiltani postikortteja. Leena odotti vierailujani Menninkäisessä ja tärkeitä ne tapaamiset olivat minullekin.

Leenan pitkäaikainen ystävä ja Menninkäisen alkuperäinen työntekijä lähetti minulle tiedon sunnuntaiaamuna Leenan kuolemasta. Häntä itketti ja niin minuakin. Matkan varrella tärkeäksi tullut ihminen on poissa. Leenan elämässä näemme myös suuren,  suomalaisen kehitysvammapalveluiden historian ja kaaren sekä siihen sisältyvät muutokset. Leena eli itse ne vaiheet osallisena. Ikää ja kokemuksia karttuessa yhä enemmän aktiivisena toimijana, joka ymmärsi oman arvonsa ihmisenä.
En voi olla yhdistämässä Leenan elämän tarinaa myös viime  viikonloppuna kuolleen presidentti Mauno Koiviston yhteydessä paljon toistettuun ajatukseen. Mauno Koiviston myötä suomalaisesta politiikasta poistui sotaan itse osallistunut ja sodan kokenut sukupolvi.  Leenan myötä palvelukodeistamme on poistumassa viimeiset sota-aikana eläneen ja syntyneen sukupolven ihmiset.

Menninkäisen pihamaa on hiljentynyt. Enää Leena ei aja siellä eikä hän ota vastaan vierailijoita. Syvää kiitollisuutta tunnen siitä, että sain oppia tuntemaan Leenan.

Kuvia

Kommentoi

Osallistu keskusteluun, ota kantaa ja kerro ajatuksesi!

Täytäthän kaikki kentät. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.